Teksti ja kuvat Kaisa Sirén
Laiva etenee sinnikkäästi läpi jääsohjon kohti vuonon pohjukkaa. Pikku hiljaa kapteenin on pakko hidastaa vauhtia, kun kiinteän jään reuna tulee vääjäämättä vastaan. Mutta se on täällä Huippuvuorilla hyvä asia. Nyt näemme jo kiikareilla, että jäällä makaa suuri valkoinen hahmo. Vielä vähän matkaa päästään etenemään, ja sitten sen näkee jo ihan paljain silmin. Jääkarhu. Se makaa hylkeen hengitysreiän vieressä ja tuijottaa alas.
Olemme matkustaneet Origo-laivalla Huippuvuorten pohjoispuolitse Hinlopen-salmelle kohta kolme vuorokautta. Jo aamulla salmen reunamilla näkyi jääkarhujen jälkiä lumessa. Silti on vaikea uskoa silmiään, kun karhu vihdoin on näköpiirissä. Tästä olen unelmoinut.
Vaikka Huippuvuorilla on karhuja paljon, ei niiden näkeminen ole itsestäänselvyys. Nyt eletään heinäkuun puoltaväliä, ja monet vuonot ovat jo melkein kokonaan sulia. Karhuja pitäisi näkyä vähemmän kuin keväällä, sillä sula vuono tietää jääkarhuille vaikeuksia. Karhujen pääravintoa ovat hylkeet ja ilman jäätä hylkeenmetsästys ei onnistu. Ilmaston lämpenemisen vuoksi jää sulaa aikaisemmin kuin mihin karhut ovat tottuneet, eivätkä ne aina ymmärrä lähteä seuraamaan vetäytyvää kiintojäätä pohjoiseen. Vain jää mahdollistaa jääkarhujen saalistuksen ja ravinnonsaannin. Meidän kohtaamamme karhu on onnekas, sillä tämän vuonon pohjukka on vielä paksussa jäässä.
Opin, miten valtavan sinnikäs karhu on, kun seuraamme sen metsästystä kolmisen tuntia. Se istuu ja tuijottaa avantoa puolisen tuntia. Sitten se nousee seisomaan ja jatkaa tuijotusta. Välillä se menee jäälle makaamaan, mutta kuono on aivan avannonreiässä kiinni. Kolme tunnin aikana se ei liiku kertaakaan paria metriä kauemmas avannosta. Se odottaa ja odottaa, tuleeko hylje hengittämään. Tällä kertaa odotus on kuitenkin turhaa. Lopulta karhu antaa periksi ja lähtee kävelemään kohti vuonoon laskevaa jäätikköä kadoten valkoiseen maailmaan.
Laivamme jatkaa matkaa, ja jo seuraavassa vuonossa odottavat seuraavat kaksi karhua, emo ja noin vuoden ikäinen poikanen. Mutta etäisyys laivasta niihin on pitkä eikä valokuvausmahdollisuutta juuri ole. Asia korjautuu kuitenkin Wilhelmöyan vuonossa. Ajamme iltapäivällä kiinteän jään reunaan ja parkkeeraamme laivan suuren jäävuoren kylkeen, missä on meidän vuoro odottaa. Kiikaroimme koko ryhmän vahvuudella. Odotamme ja kiikaroimme lisää. Lopulta odotuksemme palkitaan kyllä ruhtinaallisesti.
Silmä alkaa erottaa valkoisia myttyjä kaukana jäällä jäätikön seinämän läheisyydessä. Matkaa laivaltamme on ehkä 3 kilometriä. Kuvaus on hankalaa, mutta kiikarointi onnistuu. Yksi mytty makaa liikkumattomana, osittain lumen peittämänä. Nukkuu. Oikealta sitä lähestyy emo, jolla on kaksi ylivuotista pentua. Odotamme jännittyneinä miten nukkuva karhu reagoi lähestyvään seurueeseen. Ei mitenkään. Se lienee naaras, koska vieraileva uros olisi voinut olla uhka pennuille. Hetken kuluttua vasemmalta tulee myös emo kahden pennun kanssa ja sama toistuu. Lienee siis varmuudella naaras tuo mytty.
Olemme parkissa monta tuntia ja ihailemme etäällä olevaa karhuliikennettä. Lähistöllä liikkuu mursu, hylje, muutamia myrskylintuja sekä isoja jäälauttoja. Pitkä, nautinnollinen iltapäivä on kääntymässä iltaan, kun yhtäkkiä koneet käynnistyvät. Kapteeni on tehnyt havainnon. Nuorehko urosjääkarhu on lähtenyt liikkeelle saalistamaan hylkeitä jäälautoille, ja me lähdemme ajamaan laivalla sen perään. Laiva lipuu hitaasti jääkarhun mutkittelevaa reittiä pitkin, ja me kaikki valokuvaajat seuraamme kannella jännittyneinä karhun kulkua. Kapteeni pitää hyvin etäisyyttä, mutta lähestyy pikku hiljaa karhua, ja lopulta välimatkaa on noin 300 metriä.
Karhu ei välitä mitään laivastamme vaan liikkuu jäälautoilla ketterästi ja tähyilee hylkeitä. Se loikkii lautalta lautalle, ui jonkin matkaa, kieriskellee lumessa ja kiipeillee lohkareiden päälle. Välillä se menettää näköyhteyden hylkeeseen ja nousee kahdelle jalalle tähyilemään. Yhtäkkiä se kiinnittää huomionsa laivaan. Se lähtee etenemään meitä kohti, ja kapteeni pysäyttää aluksen jäälauttojen sekaan. Karhu on selvästi utelias ja ilmeisesti nähnyt laivoja ja ihmisiä ennenkin. Se hypähtelee lautalta toiselle ja etenee määrätietoisesti meitä kohti. Äänimaailman täyttää valtava sulkimien rapina, kun 10 kuvaajaa niin sanotusti painaa napin pohjaan.
Uskomattomasti jääkarhu tulee aivan laivan keulan viereen. Se katselee meitä ja kieriskelee lumella. Se näyttää meille valtavat tassunsa ja osoittaa miten se nauttii lumisesta valtakunnastaan. Täällä sen on hyvä olla ja täällä pitää olla näin. Lopulta se astele aivan laivan keulan eteen, kumartaa meille, ja me kuvaajat haluaisimme antaa aplodit illan parhaalle näytökselle, mutta vieläkään kukaan ei pysty hämmästykseltään hiiskahtamaankaan.
Karhu pyörähtää kannoillaan ja jolkottelee kohti jäätikön seinämää ja sulautuu valkoiseen elementtiinsä. Me valokuvaajat jäämme kannelle haukkomaan henkeämme kuin kalat kuivalla maalla. Mikä näytös! Karhu teki sen täysin omaehtoisesti ja ikään kuin tietäen että me kaipaamme juuri tällaista. Ne varmasti ymmärtävät enemmän kuin me ymmärrämmekään. Meillä kuvaajilla menee vielä hetki ennen kun ymmärrämme miten onnekkaita olemmekaan saadessamme seurata tällaista näytöstä katoavan arktisen keskellä.
Comments