Rambo on n. 27 tai ehkä jo 30-vuotias. Se elää puiden latvustoissa, Mitsinjon suojelualueella, Madagaskarin Andasiben maakunnassa. Rambo on indri, puoliapinoiden suurimman lajin edustaja. Se on töpöhäntäinen ja näyttää vihreine nappisilmineen pandakarhun ja ihmisen sekoitukselta. Pierre on 40-vuotias ja työskentelee luonto-oppaana Mitsinjossa. Rambon ja Pierren yhteinen taival on jo 17 vuoden pituinen. He tuntevat toisensa läpikotaisin ja luottamus on yhteinen.
Aamurutiinit
On varhainen aamu ja indrit ovat vielä yöpuulla. Pierre kulkee varmoin askelin sademetsän polulla, hän on luvannut esitellä minulle, ulkomaalaiselle valokuvaajalle, indrit. Puolen tunnin kävelyn jälkeen löytyy ensimmäinen. Yöllisen sateen jälkeen viiden indrin ryhmä on hajallaan.
Nyt on aika laittaa äänityslaite valmiiksi, indrien aamulaulu on kohta käsillä. Yhtäkkiä metsän täyttää taianomainen ääni; sekoitus valaan laulua, mölyapinan karjuntaa ja susilauman ulvontaa. Koko lähellä oleva Rambon ryhmä aloittaa vimmatun aamulaulun. Sitä kestää noin 5 minuuttia ja sen aikana vereni seisahtuu.
Aamurutiinit toistuvat joka päivä samoina. Laulun jälkeen indrit laskeutuvat alas 5 metrin korkeudelle ja hoitavat 10 minuuttia kestävät vessarutiinit. Pierre lähtee keräämään lehtiä joilla Rambo, David ja kumppanit myöhemmin houkutellaan alas aterialle. Nyt alkaa odotus. Olen hermostunut, ei tiedä miten indrit käyttäytyvät. Mitä jos ne tulevat alas puusta eikä Pierre ole paikalla? Käyvät maassa ja sitte yht äkkiä häipyvät. En ymmärrä, että eläimet eivät tule alas hetken mielijohteesta, vaan nimenomaan Pierren ja yksilöiden välisen kommunikaation lopputuloksena.
Pierre palaa ison lehtikimpun kassa. Mukana on ainakin viittä eri kasvilajia. Jos ensimmäinen ei miellytä on tarjottava jotain herkullisempaa. Parhaita ovat punertavat uudet tuoreet lehdet. Istutaan hiirenhiljaa ison puuna alla ja tuijotetaan latvuksiin. Viisi indriä ruokailevat herkullisten hedelmien kimpussa. Odotusaika on kuin ikuisuus, kuiskaa monta kertaa ”Nyt tulee alas.” Pierre ei reagoi mitenkään. Odotusta lienee ollut toista tuntia kun yhtäkkiä Pierre hyppää ylös ja kiiruhtaa tietyn puun juurelle. Hän heiluttaa lehtikimppua kädessään ja David laskeutuu hiljalleen kohti ojentuvaa kättä.
Toisiinsa tutustuminen
Kaikki alkoi 17 vuotta sitten kun Pierre aloitti työt Mitsinjon yhdistyksessä. Asiakkaita vietiin indriretkille, mutta usein ne jäivät löytymättä. Kaikki olivat pettyneitä. Pierre ja vanhempi kollegansa Joseph Randrianatoandro pestattiin seuraamaan indriryhmiä. He menivät kolmen vuoden ajan metsään joka päivä ennen indrien heräämistä ja seurasivat ryhmiä koko valveillaoloajan. Pikku hiljaa puoliapinat tottuivat miehiin ja alkoivat tehdä lähempää tuttavuutta. Seuraavat neljä vuotta he totuttelivat ryhmää hakemaan tarjolla olevia lehtiä, ensin pitkän kepin nokasta ja vähitellen lähempää ihmisen kättä. Neljän vuoden kuluttua se vihdoin tapahtuu; Rambo laskeutuu puusta ja ottaa Josepin kädestä tuoreita lehtiä. Onnellisuuden tunnetta eivät sanat riitä kertomaan ja Pierren silmiin nousee kyyneleet kun hän muistelee tuota hetkeä. Hänestäkin tuntuu uskomattomalta, että indrin luottamus on saavutettu! Seitsemän vuoden työ palkitaan sillä, että kaksi indriryhmää on saatu totutettua ihmisiin ja niitä voidaan pikku hiljaa lähestyä myös vieraiden kanssa.
Pierre on vuosien varrella nähnyt niin indrien syntymän kuin kuoleman. Indrinaaras oli raskaana ja synnytyksen hetkellä korkealla latvustossa koko ryhmä kerääntyy naaraan lähelle ympyrään. Naaras huutaa tuskissaan 10 minuuttia ja sen jälkeen seuraa hetken hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoo pienen lapsen rääkäisy, mutta Pierre ei näe mitään. Kiikareiden puutteessa on vain uskottava, että pienokainen on syntynyt. Kukaan kollegoista ei tahdo uskoa asiaa, vasta kahden kuukauden kuluttua lapsi nähdään ensi kerran emon vatsan alla.
Kerran Pierre todistaa konfliktia kahden ryhmän välillä. Rambon ryhmän johtava naaras tappelee naapurin kanssa, sen pieni lapsi putoaa maahan ja kuolee. Naaras katoaa metsään eikä tule koskaan enää takaisin. Uusi johtajanaaras on vakiinnuttanut paikkansa laumassa, mutta ei ainakaan vielä tule alas ottamaan lehtiä kädestä.
Ne ovat tulossa
Palataan H-hetkeen. Pierre seisoo puun alla ja tarjoilee lehtiä. David laskeutuu alas ja ojentaa kätensä kohti puskaa. Pierre ojentaa oksan johon David tarttuu. Se syö nautiskellen ja katselee samalla luottavaisin mielin ympärilleen. Pierre viittoilee minua tulemaan lähemmäksi. David ei ole moksiskaan vieraan lähestymisestä, jatkaa rauhassa ruokailua ja katselee vihreillä nappisilmillään suoraan sielun läpi. Tilanne on niin ainutlaatuinen, että kameran napit tahtovat väkisin mennä sekaisin. Onneksi Davis on rauhallinen, syö hitaasti ja kuvat saadaan otettua. Yhtäkkiä se päättää, että lehtiä on nautittu tarpeeksi, pari jäntevää hyppyä ja se häipyy sademetsän suojiin.
Olen ihmeissäni ja kysyn vieläkö joku muu voisi laskeutua alas syömään. ”Totta kai, Rambo tulee vielä alas” vastaa Pierre. Hän lähtee hakemaan lisää lehtiä ja parin tunnin odotuksen jälkeen sama ihme toistuu. Rambo laskeutuu alas ja ottaa lehtiä kädestä. Luottavaisesti se ojentaa kätensä uudelleen ja uudelleen herkullisia lehtiä kohti. Kymmenen minuutin ruokailun jälkeen Rambo valitsee tien metsän siimekseen.
Pierre johdattaa ulkomaalaisen minut takaisin autolle. Uskomaton indrikokemus ei poistu verkkokalvolta. Päätän lahjoittaa Pierrelle kiikarit. Tällaista luottamusta villieläimen ja ihmisen kanssa en ole ennen nähnyt!
