Etsi
  • Kaisa Siren

Gorillojen koulussa

Teksti ja kuvat: Kaisa Sirén

Gorillojen kohtaaminen sademetsässä, niiden omassa elinympäristössä on todella liikuttava ja opettava kokemus. Kun lähdin Kongon Tasavaltaan valokuvaamaan gorilloja, en tiennyt niistä paljoakaan muuta kuin että ne ovat suuria kädellisiä, aggressiivisia ja uhkaavia laumaeläimiä, ja niillä on ihmisen kanssa 97 prosenttisesti sama DNA. Lisäksi niitä pidetään inhimillisinä, koska niillä on tunteita kuten surua kuoleman hetkellä ja iloa uusista perheenjäsenistä. Eniten odotin kohtaavani juuri tuota inhimillisyyttä ja ihmismäisyyttä ja sitä miten se vaikuttaisi minuun.





Pohdin myös sitä, miten suuren tunnekouohun gorillan näkeminen aiheuttaa, ja pystynkö siinä kuohussa enää kuvaamaan vai täriseekö käsi liikaa. Myös pelko valtasi hetkellisesti mieleni, koska gorilla on erittäin voimakas eläin ja pystyy vaikkapa rutistamaan kookospähkinän murskaksi yhdellä kädellä.


Koska kyse oli luontokappaleista, jännitin sitä, näemmekö gorillaja ollenkaan. Tämä huoli oli kuitenkin turhaa, sillä niin hyvin on gorillojen jäljittäminen ja seuraaminen järjestetty, että niitä näkyy jokaisella retkellä. Oli asiakkaita tai ei, jäljittäjät seuraavat gorillalaumaa joka päivä koko päivän. Kun gorillat illalla tekevät maapesän ja menevät levolle, jäljittäjätkin lähtevät kämpilleen yöksi. Seuraavana aamuna he tuovat asiakkaat samoille seuduille, johon gorillat olivat jääneet nukkumaan, ja ne löytyvätkin lähistön puista aamiaiselta. Asiakkailla on sitten yksi tunti aikaa havainnoida ja kuvata noita sukulaisiamme.





Kun ensimmäisen kerran näin gorillalauman puussa, minun oli nipistettävä itseäni, sillä oli vaikea uskoa, että näkymä oli totta. Mietin, kuka pelkää enemmän gorillat vai minä. Ja ihmettelin, että kuinka voin olla niin onnekas, että todella olen gorillojen mailla ja lähettyvillä.


Kun gorillat sitten laskeutuivat alas puista ja tulivat luoksemme, olin jo ilon kyynelissä, ja tunteet kuohuivat valtoimenaan: päällimmäisenä mielessäni risteilivät kiitollisuus siitä, että löysimme ne ja jännitys siitä, miten ne käyttäytyvät. Samalla olin myös peloissani, koska en vielä tiennyt niiden käyttäytyvän yksinomaan lempeästi meitä kohtaan. Valokuvaamaan kuitenkin pystyin.








Gorillat alkoivat heti tuijottaa ja arvioida meitä. Hyvin uteliaina ne tulivat hieman lähemmäs. Ensin emme nähneet ketään, mutta kuulimme miten puskat kahisivat ja johtajauros paukutteli rinnuksiaan. Kuului myös muutama karjahdus, ja sitten äkkäsin lähietäisyydeltä pusikon läpi tuijottavat keltaiset silmät. Yritin saada tarkennettua tiheikön läpi ja annoin kamera laulaa.


Gorillat näyttivät selvästi hyväksyvän läsnäolomme, sillä ne eivät lähteneet pakoon meidän lähestyessä, vaan jatkoivat rauhalliseti aamuruokailujaan. Koinkin, että ne osoittivat luottamusta ja kiinnostusta sekä uteliaisuutta meitä kohtaan. Vaikka ne ensin tarkkailivat meitä puiden latvoista jonkin aikaa, ne ilmeisesti totesivat meidät luottamuksen arvoisiksi ja tulivat alas maahan meitä tutkiskelemaan. Kun lähdimme kulkemaan polulla eteenpäin, seurasivat ne meitä tiheikössä vain muutaman metrin päässä. Kun pysähdyimme, pistivät ne vuorotellen päänsä tiheikön läpi ja katselivat arvioiden mikä voisi olla seuraava siirtomme. Kun taas lähdimme liikkeelle, antoivat ne rintaa paukuttelemalla toisilleen merkin ikäänkuin ”seuratkaa”.






Lähietäisyydeltä sain huomata niiden inhimillisyyden ja nähdä niiden tunteikkaat ja ilmeikkäät kasvot. Kun ensimmäisen kerran katsoin gorillaurosta silmästä silmään, oli hämmästynyt ilme sen kasvoilla ilmeinen: apposen avoimet suuret silmät tuijottivat minua ja suu mollotti täysin ammollaan. Eräs nuori uros taas pisteli poskeensa nuolijuuren marjoja, jätti ne aina hampaiden väliin ja sitten irvisti meille ikään kuin viestien, ”maistuis varmaan sullekin.”


Yhden gorillan yllätimme nukkumasta polulla. Olimme vain noin seitsemän metrin päässä siitä, kun se avasi silmänsä ja jäi makaamaan aivan liikkumattomana tutkien meitä katseellaan. Sitten nousi rauhallisesti ylös ja aloitti aamiaisen. En nähnyt minkäänlaista pelon tai paniikin merkkiä saatikka sitten aggressiivista puolustamista ja uhoa eläimessä, joka oli yllätetty unilta.









Gorillojen käyttäytymisestä aistinkin heti, että ennakkokuvani aggressiivisista ja uhkaavista eläimistä oli väärä. Niillä ei ollut mitään syytä uhitella meille ihmisille eikä käyttäytyä kovaäänisesti. Ne tutkivat meitä viisain silmin ja osoittivat nyökyttelemällä, tuijottamalla meitä ja seuraamalla meitä kävellessämme polulla, että yhteisillä pelisäännöillä tulemme hyvin toimeen.


Tuo tunti, jonka niiden kanssa sain viettää, oli merkityksellinen minulle, koska opin sekä eläimistä että itsestäni. Opin, että kun antaa, myös saa, sillä kun me ihmiset pysyimme rauhallisina, olivat gorillatkin rentoutuneita ja rauhallisia. Niin yleensäkin elämässä oma käytöksemme vaikuttaa ympärillämme oleviin ihmisiin ja eläimiin.


Gorillat osoittivatkin minulle, että luottamus toiseen on kaiken hyvän toiminnan lähtökohta: ne luottivat meihin ja minun tuli luottaa niihin. Huomasinkin, että pelkoni ja jännitykseni hävisivät erittäin nopeasti. Gorillojen rauhallinen ja tutkiva käytös rauhoitti omankin mieleni. Uskon että juuri tämä rauhallinen käytös osoitti, että ne hyväksyivät meidät reviirilleen. Meidän tulee tehdä samoin näille ja kaikille suurenmoisille luontokappaleille. Kaikilla on paikkansa, mutta ihmiselle tärkeä taito onkin osata henkilökohtaisella tasolla elää niin, että kaikki saavat säilyttää oman paikkansa ja säilyä.









Vuorigorilloja Ruandassa



Läntisiä tasankomaagorilloja Kongon Tasavallassa

0 katselukertaa

Lappilainen valokuvaaja. 

Vuopajantie 15, 96400 Rovaniemi, +358-40 776 9706, kuva@kaisasiren.fi. Y-tunnus 1751842-0

© 2019 Valokuvaaja Kaisa Sirén.