Etsi
  • Kaisa Siren

Tuntemattoman hautajaisissa

Teksti ja kuvat: Kaisa Sirén

Olen viime päivinä miettinyt paljon kuolemaa siitäkin huolimatta, että on kevät ja luonto herää eloon pitkän talven jälkeen. Koronalla on vaikutuksensa tähänkin asiaan. Joka päivä luen lehdistä tilastoja; kuinka monta sairastunutta minun maassani, Euroopassa, maailmassa. Kuinka monta kuollutta meillä ja maailmalla. Ei voi välttyä ajattelemasta kuolemaa.


Intiaa en ole nähnyt tilastoissa. Kukaan ei varmaan edes tiedä kuinka monta asukasta siinä maassa on, saati kuinka monta sairastaa koronaa. Mietin likaisia katuja, siellä asuvia ihmisiä, saastuneita vesiä ja jätevuoria. Arvelen, että siellä koronalla on ihanteelliset olosuhteet levitä.

En koskaan halunnut matkustaa Intiaan, mutta syksyllä 2018 sain kutsun lähisukulaiseni häihin New Delhiin.Tätä kokemusta en halunnut jättää väliin. Häät olivat hulppeat ja kestivät kolme päivää monine juhlineen. Ei puuttunut ”kultaa eikä mirhamia”, ja olin yltäkylläisyydestä hämmentynyt. Mutta ehkä häitäkin voimakkaampi tunnelataus, oli osallistuminen tuntemattoman vainajan hautajaisiin.


Häiden jälkeen New Delhissä suuntaan taksilla Nigambodh Ghat krematoriolle, jos vaikka sattuisin löytämään jotain kuvattavaa. Kuljen portista sisään, ja heti portin jälkeen pienellä aukiolla onkin ruumisauto. Saattoväki kokoontuu sen ympärille, ja miesjoukko nostaa vainajan autosta ja kantaa hänet pienen katoksen alle. Värikkäisiin sareihin pukeutuneet naiset ryhmittäytyvät omaksi tiiviiksi joukoksi ja miehet omaksi sen jälkeen, kun vainaja on aseteltu kivipaadelle.


Pyydän omaisilta lupaa ottaa valokuvia ja jään jännittyneenä odottamaan tapahtumien kulkua. Miehet aloittavat seremonian heittelemällä kookospähkinöitä kivipaaden juureen. Kauempana olevan kivipaaden vainajalle he heittävät posliiniastioita. Muutaman kookospähkinän jälkeen miesjoukko nostaa vainajan takaisin paareille ja matka jatkuu.


Kuljemme hiljaa krematorioalueen perälle. Nousemme portaat ylös suurelle altaalle, jonne vainaja lasketaan. Omaiset pyytävät minulta, ettei vainajan kasvot näy kuvissa. Alkaa jonotus. Satunaisessa järjestyksessä miehet ja naiset kulkevat vainajan luokse. Pienestä hanasta lirisee vettä, ja siitä kukin saattaja ottaa muutaman pisaran ja pirskottaa vainajan päälle samalla, kun hokevat hiljaista mantaraa.


Kun kymmenpäinen saattojoukko on sanonut hyvästinsä, lähdemme liikkeelle. Laskeudumme portaat takaisin alas ja itse polttoalueelle. Naiset jäävät polttoalueen käytävälle, minä heidän mukanaan. Miehet kantavat vainajan tietylle nuotiopaikalle ja asettelevat hänet suuren puukasan päälle. Kohta savu nousee puukasan alta ja joku heittää bensaa kehiin, mikä saa liekit leimahtamaan.

Alue on valtava. Lasken nopeasti siinä olevan ainakin viisikymmentä tulipaikkaa ja ehkä kaksikymmentä nuotiota palaa. Ruumiin palaminen tuhkaksi kestää puoli vuorokautta ja omaiset päivystävät alueella koko tuon ajan. Käytävälle jääneet naiset ovat hiljaa ja katselevat nuotion suuntaan kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.


Yhtäkkiä joku nykäisee minua hihasta. Punaiseen sariin pukeutunut nainen hymyilee ja viittoilee minua mukaansa. Vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä, ymmärrän, että hänen läheisenä hautajaisjuhla on hieman kauempana, ja he kutsuvat minut liittymään seuraan. Kuljen hämmentyneenä nopea-askelisen naisen perässä noin sata metriä halki nuotioalueen ja pienen tiilirakennuksen taakse.


Mitkä juhlat siellä onkaan meneillään. Paikalla on noin neljäkymmentä henkeä, bändi soittaa kovaa musiikkia, naiset laulavat, kaikki tanssivat ja taputtavat kun saavun paikalle. He osoittavat minua sormella ja pyytävät mukaan tanssiin. Kun sen teen, kaikki räjähtävät nauruun ja osoittavat suosiotaan. Tanssijat saavat lahjaksi kolikoita, ja myös minulta pyydetään rahaa. Kaikki haluavat poseerata kameralle, ja mitä enemmän kuvaan sen kiivaammin he tanssivat. Värikkäät sarit heiluvat ja rummutus on kovaäänistä.


Tässä kohta mietin meidän suomalaista hautajaisperinnettä. Mikä vastakohta tässä onkaan. Me pukeudumme mustaan, olemme hiiren hiljaa, ja pälyilemme toisiamme. En osaa sanoa kummissa hautajaisissa tunnen itseni enemmän ulkopuoliseksi. Vaikka näissä juhlissa ilo näyttäisi olevan päällimmäinen tunnetila, silti oma oloni on melko lailla hämmentynyt. Jos minut olisi tipautettu tähän tilanteeseen ilman kontekstia en osaisi sanoa oliko tämä nyt hää- vai hautajaisjuhla. Vaikuttaa, että juhla kuin juhla, intialaiset tekevät sen sydämensä pohjasta suurella tunteella ja nauttivat juhlatilaisuudesta.


Jonkin ajan kuluttua tanssi taukoaa ja juhlakansa ottaa esille kaikenlaista syötävää ja juotavaa. He tarjoavat minullekin, mutta en arvaa syödä mitään. Kiittelen vieraanvaraisuudesta ja poistun paikalta. He päästävät minut menemään vastusteluitta. Kipitän hämmentyneenä betonikäytävää takaisin taksille. Vastaan tulee uusi vainajaa kantava kulkue. Väkijoukon etunenässä kulkee harmaaseen t-paitaan pukeutunut mies. Rinnassa lukee DHL. Nyt korona-aikana mietin mitenkähän kiirettä lähettipalvelulla on, ja kuinka savu on sakeaa krematorion yllä.



0 katselukertaa

Lappilainen valokuvaaja. 

Vuopajantie 15, 96400 Rovaniemi, +358-40 776 9706, kuva@kaisasiren.fi. Y-tunnus 1751842-0

© 2019 Valokuvaaja Kaisa Sirén.