Teksti ja kuvat: Kaisa Sirén
Sarvikuono Iman kuoli 23.11.2019. Mutta se ei ollut mikä tahansa sarvikuono, vaan sumatransarvikuono, Malesian viimeinen yksilö. Imanin kuolema jälkeen sumatransarvikuonoja on jäljellä vain Indonesiassa, ehkä noin 80 yksilöä.
Tohtori Zainal, joka johti Imania hoitavaa tiimiä, kertoo, että arviot yksilöiden määristä ovat pahasti yliarvioituja. Kun Iman löytyi Malesian Borneon viidakosta vuonna 2014, arvioitiin, että metsissä elää vielä noin 15 yksilöä. Vuosia kestäneiden suurien etsintöjen tuloksena ei ole kuitenkaan löytynyt yhtään yksilöä. Nyt peli on Malesian osalta menetetty, ja sumatransarvikuono on kuollut siellä sukupuuttoon.
Sain kohdata Imanin 30.10.2019, vain runsas kolme viikkoa ennen sen kuolemaa. Iman eli Tabin Wildlife Reserve -suojelualueella, Borneo Rhino Alliance organisaation yhdeksän hengen tiimin hoivassa. Sillä oli viisi erillistä viiden hehtaarin aitausta, joissa se sai kulkea vapaana, aitausta toiseen vaihdellen. Siellä se ilmestyi sademetsän siimeksestä tropiikin täydellisessä kaatosateessa kamerani eteen.
Sain kuvausluvan vain pari tuntia ennen kuvausajankohtaa ja ihmettelin miksi aikataulu oli niin tiukka, piti olla aitauksella tasan kello 16. Mutta pian sain kuulla Imanin yksinkertaisesta mutta tarkasta päivärutiinista. Sille tarjoiltiin aamiainen sisätiloissa klo 6:00, 25 kiloa salaattia, hedelmiä ja viljaa. Kaikki ruoka oli luomua ja varta vasten Imanille kasvatetettua. Iman osasi automaattisesti hakeutua talliin, jossa se ruokailun yhteydessä punnittiin. Kuvauspäivän aamuna Iman oli painanut 534 kiloa. Iman syötettin kädestä pitäen, ja aamiainen kesti peräti 2 tuntia. Sen painoa kontrolloitiin tarkasti, koska sen kohdussa oli kasvaimia, jotka aiheuttavat sisäisiä verenvuotoja, kun sen paino nousi liikaa.
Aamiaisen jälkeen Iman lähti aitaukseensa ja hakeutui suureen mutakuoppaan kylpemään ja lepäämään. Päivän aikana se myös mutusteli sademetsän villejä kasveja. Klo 15 se sai illallisen, jonka se söi itsenäisesti, mutta kuitenkin hoitajien tarkan silmän alla. Klo 16 aikaan se oli lopettanut illallisen ja suuntasi kohti iltakylpyä mutakuopalleen, juuri siihen paikkaan johon olin päässyt kuvaamaan.
Kohtaamisemme Imanin kanssa on aluksi etäinen; se katselee matkan päästä meitä lavalla olevaa viittä ihmistä, kiertelee matkan päästä ohi ja suuntaa mutakuoppaansa. Kun sade laantuu ja jopa loppuu, Iman kampeaa itsensä ylös ja tulee aivan aitauksen reunalle. Se haukottelee ja inisee kerjätessään hedelmiä. Hoitaja, tohtori Zainal juttelee sille jotain heidän yhteisellä kielellään, ja Iman nyökyttelee. Se kuitenkin jatkaa yninää, eikä sillä ole enää mikään kiire kylpemään tai metsän suojaan. Olen hämmästynyt, miten vain viisi vuotta ihmisten kanssa elänyt villieläin on luonut näin upean luottamuksen tohtori Zainaliin. Hän kertoo, että Imanille tehdään ultraäänitutkimus kerran viikossa, ja se on hoitotilanteissa leppoisa kuin kotikissa. Mutta jos menee aitauksen sisälle sen ollessa esimerkiksi mutakylvyssä, se ajaa kaikki ihmiset heti tiehensä.
Ultraäänitutkimuksissa on selvinnyt, että 25-vuotias Iman on kerran ollut äiti. Enää lisääntymiseen ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia, sillä kohdussa oleva kasvaimet olivat ottaneet vallan. Tosin Iman pystyi vielä tuottamaan munasoluja, joita otettiin talteen mahdollisen tulevaisuuden koeputkihedelmöityksen toivossa. Tohtori Zainal kertoo, että koska lisääntyminen sarvikuonoilla on ollut rajoitettua, 70% jäljellä olevista sumatransarvikuononaaraista kärsii kasvaimista.
Miksi nämä sarvikuonot ovat tässä ahdingossa? Kaiken pohjalla on metsästys sarven vuoksi. Sitä on tapahtunut jo satojen vuosien ajan ja se on ajanut eläimet ahdinkoon. Viimeinen niitti ovat olleet elintilan menetykset. Kerran koko Kaakkois-Aasian alueella elävän sarvikuonon elintila on nykyään vain Borneon ja Sumatran saarilla. Molemmissa sademetsää on hakattu kiihtyvällä tahdilla viimeisen 30 vuoden aikana ja tilalle on istutettu öljypalmuja. Luonnontilaiset sademetsät ovat pirstaloituneita saarekkeita siellä täällä, ja erakkona elävä sarvikuono ei enää löydä parittelukumppaneita.
Kaksi viikkoa sen jälkeen kun palaan kotiin, luen lehdestä Imanin kuolemasta. Suuren epäuskon vallassa luen uutista. Juurihan me katselimme toinen toisiamme silmästä silmään. Kuulen tohtori Zainalin sanat: ”Montaa yksilöä ei ole Indonesian puolen Borneolla, ehkä neljä tai viisi. Loput ovat Sumatralla, vankeudessa ei ole yhtään eläintä.” Luonnossa pariutuminen tapahtuu noin kahdeksan vuoden välein eli todella harvoin. Nyt kun ne elävät entistä kauempana toisistaan, pariutumista ei enää tapahdu.
Tohtori Zainal sanoo, että nyt kyse on enää kuukausista, jos laji halutaan vielä pelastaa. Pallo on Indonesialla, jolla sarvikuonojen lisäksi on kymmeniä muitakin ympäristöongelmia. Riittävätkö paukut? Vaikka haluaisin olla optimisti, nyt en ole. Eivät riitä. Iman, rest in peace.
